Ihan alkuun pieni päivitys: varhaisultrassa käyty, syke nähty. Meidän pikku Pummi se siellä salamatkustaa! Viikon verran pienempänä mennään kuin mitä laskeskelin eli nyt 7. viikko puolivälissä. Laskettu aika maalis-huhtikuun taitteessa. Todella paha ja vellova olo, veikkaan ettei kulu montakaan päivää kunnes joudun tekemään tuttavuutta posliinin kanssa. :( Leijonapojan kanssa ei kyllä ollut tämmöistä.
Lupiini pohti eräässä postauksessaan hiljattain perheen sisäisen kommunikaation vaikeutta ja periytyviä negatiivisia käytösmalleja. Tunnistin tekstistä oman lapsuudenperheeni täysin, ja jäin pohtimaan sitä olenko äitini kanssa tuomittu olemaan räjähdysherkissä väleissä koko loppuelämämme.
Lapsuudenperheeni on varmaan aika tavallinen. Isän kodissa asioista ei ole puhuttu eli ikäviä juttuja ei ole ollut olemassa, tai jos onkin, niin melko harvoin. Äiti on maalta niukoista oloista kotoisin ja perheen voimavarat ovat menneet pitkälti arjesta selviämiseen. Äitini sisarukset ovat ihan tavallisia ja ainakin minulle päin avoimia mutta kohteliaita. Oma äitini on ottanut roolikseen tai on luonteeltaan sitten varsinainen ääri-ihminen ja totuudentorvi. Hän ei ole pohjimmiltaan paha, mutta sitä voi joskus olla vaikea uskoa kun myrkkyä roiskuu joka suuntaan. Kaikesta on oltava mielipide, joka on myös pakko kertoa ääneen sekä asianosaisille että sivullisille. Kouluja käymättömänä hän ei ole oppinut minkäänlaista lähdekritiikkiä ("Kyllähän se nyt tiedetään!" on aika yleinen peruste mille tahansa mielipiteelle) ja lisäksi hän on uskonnollinen, vähän semmoisella raamatulla päähän -tavalla. Mustalla listalla ovat Israelin viholliset, venäläiset, homot, muslimit, väärää mieltä olevat poliitikot - puoluekanta vaihtelee, päinvastaista mieltä ylipäätään jostain aiheesta olevat, uraäidit, you name it... Minua pidetään yleisesti perheen hyvänä lapsena, kun taas vanhempani pilkkaavat veljeäni ihan avoimesti siitä, ettei hän ole luonteeltaan kovin eteenpäinmenevä ja aloitteellinen tai ole hankkinut elämässään ns. standardinomaisia meriittejä kuten korkeakoulututkintoa, puolisoa tai omaa asuntoa.
Isäni ja äitini välinen kommunikaatio on pääosin sarkasmia ("Missäs se lasteni isä nyt taas on?"), piiloviestintää (huokailua, silmien pyörittelyä, päälle puhumista, aktiivista kuuntelematta jättämistä), vittuilua ("Eikö täällä osata laittaa perunan kanssa edes kastiketta?! Perkele!") tai pelkkää hiljaisuutta. Luonnollisesti väliin mahtuu silloin tällöin myös hyvässä hengessä tapahtuvaa keskustelua. Kun minä, mies ja poika vietämme aikaa vanhempieni kanssa, tunnelma on välillä niin kireä että sitä voisi veitsellä leikata. Molemmilta vanhemmiltani puuttuu kyky käyttäytyä siivosti vieraiden läsnäollessa. Jos on riitaa niin sitten riidellään tai ainakin murjotetaan. Jopa leijonapoika aistii tunnelman ja välillä joko haluaa olla sylissa paljon tavallista enemmän tai sitten riehaantuu ihan täysin ja alkaa pistää paikkoja päreiksi.
Vanhempani auttavat meitä lastenhoidossa todella paljon ja heidän ja leijonapojan välit ovat todella lämpöiset, ja siksi en haluaisi pilata välejämme kokonaan puhumalla suutani puhtaaksi tästä ilmapiiriasiasta. Ja vaikka puhuisinkin, olisin heidän mielestään silti väärässä ja mielipiteeni voi siksi lakaista maton alle. Tunnen syyllisyyttä siitä, että haukkuisin heidät pystyyn kun samalla menen heidän luokseen valmiiseen ruokapöytään ja pistän lapsen mummon kanssa leikkipuistoon. Mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan. Äitini jatkuvasti ojentaa minua lapsenhoidossa, aktiivisesti jättää huomioimatta selkeitä ohjeitani esim. hampaidenpesun tai unirytmin suhteen ja samalla arvostelee omaa tapaani hoitaa kotiani. Esimerkkeinä se, että hampaita ei kuulemma tarvitse pestä kuin iltaisin, päiväunia saa nukkua mummon kainalossa kolmekin tuntia - "kyllä se uni illalla tulee jos lapsi saa oikeanlaisia virikkeitä", tuttia pitää antaa syödä koko ajan "jottei tule vinot hampaat" (!)ja minun olisi keskityttävä pakonomaisen kodinhoidon sijaan lapseni täyspäiväiseen rakastamiseen. Pakonomaisella kodinhoidolla tarkoitetaan imurointia parin viikon välein ja pyykinpesua silloin, kun pyykkikori on täynnä. Näiden askareiden hoitaminen ilmeisesti vahingoittaa kiintymyssuhdetta. Mitta alkaa olla täynnä sitä, että en edelleenkään ole äitini silmissä täysijärkinen aikuinen ihminen, vaikka kolmenkympin rajapyykki on ylitetty jo kauan sitten. Äitini kyllä ihan vilpittömästi haluaa leijonapojan parasta, sitä en epäile ollenkaan, mutta sappeni kiehuu kun kuulemma kukaan muu kuin hän ei tätä asiaa ymmärrä. Ja viimeksi tänään meinasi yrjö tulla ihan konkreettisestikin, kun kävin kertomassa vanhemmilleni iloiset vauvauutiset ja siinä sitten asiasta jutellessamme ja huonoa oloani valittaessani äiti totesi että kuule ennen sitä oltiin joka vuosi raskaana eikä auttanut yhtään valittaa, mietipä sitä.
Isäni suhtautuu minuun kyllä ymmärtävämmin ja kannustavammin, mutta lapsiasioissa aistin hänen jotenkin pitävän äitini puolia. Ehkä isänikin on vielä jumissa niissä 70-80-lukujen kasvatusperiaatteissaan. Kun äitini kanssa saamme sanaharkkaa aikaiseksi, isäni jotenkin yleisesti hermostuu meihin molempiin ja alkaa paiskoa ovia ja huokailla tai lähtee suurieleisesti pois kotoa hetkeksi.
Välillä tekisi mieli lopettaa yhteydenpito äitiini kokonaan, määräaikaisesti, ja katsoa, onko hän valmis tulemaan missään vastaan. Tässä kuviossa on nyt vaan mukana tuo pieni poikakin, jolla on oikeus olla mummonsa ja vaarinsa kanssa riippumatta siitä missä väleissä he minun kanssani ovat. Ja lastenhoitoapu on meille niin suuri asia, että arki tuntuisi heti vaikeammalta ilman sitä. Varsinkin nyt, kun tulevina viikkoina tulen tarvitsemaan apua oman huonon oloni takia.
Koetan miettiä, mitä voin itse tehdä asialle. Pitääkö vaan sulkea korvat ja kuunnella arvostelua? Jossain se raja ylittyy. Omia tekemisiäni en muuta - olen ihan tavallinen ihminen joka kasvattaa lastaan ihan tavallisesti, en siis näe mitään syytä yhtäkkiä vaihtaa omaa vanhemmuuden tyyliäni. Itsetuntoni on ihan hyvä ja on kai jonkinlaisen aikuisuuden merkki kun pystyy tarkastelemaan tilannetta pienen etäisyyden päästä. En usko että äitini haluaa muuttua yhtään, onhan hän mielestään täysin oikeassa joka asiassa. Ja on meillä paljon hyviäkin hetkiä, ei se aina ole näin kamalaa ja vaikeaa. Mutta useammin se on tällaista hampaiden kiristelyä kuin aidosti hyvää vuorovaikutusta.
Varmaan palaan aiheeseen myöhemminkin, nyt vähän helpotti kun sain ajatuksia sanoiksi. Jos jaksoit lukea loppuun niin hatunnosto sinulle!
Onnea sykkeestä! Eiks vain konkretisoikin koko hommaa, sellainen olemattoman pieni tikitys?
VastaaPoistaTuo vanhempien välisen kommunikaation nihkeä ahdistavuus kuulostaa tutulta. Sen takia tapaan vanhempiani mieluiten silleen, että mun mieskin on läsnä (etenkin isällä on aika vahva sosiaalinen kontrolli, varmaan siksi että se on niin tavattoman estoinen ihminen) ettei tarvitse jatkuvasti ahdistua siitä vittuiluviestinnästä.
Sitten juuri tuo vähättely, voi hohhoijaa. Äiti monta kertaa on muistuttanut mua siitä, etten saa valittaa koska minä sentään voin saada lapsia ja hän kärsi pitkään lapsettomuudesta jne blaablaa. Juhannuspojan odotuksessa kun oli kaikkea komplikaatiota alussa ja muutenkin elin vaikeaa vaihetta kotiäitimeininkiin pahasti kyllästyneenä, äiti vetosi heti siihen että 70-lukulaisessa pikkukaupunkilähiössä oli paljon hirveämpää ja ole sentään kiitollinen että odotat tervettä lasta (!), vaikka siis, mistäs pirusta minä tiesin sen terveydestä siinä vaiheessa mitään.
Puhuttiin ystävän kanssa tänään leikkipuistossa (no missäs muuallakaan ehehhee) just tuosta ilmiöstä, että kun vanhemmat auttavat tosi paljon lastenhoidossa, heiltä on tavallaan jonkinasteinen pakko niellä kaikkea ärsyttävää. Ystävän äiti alkaa aina heti raivokkaasti siivota tyttärensä luona ja mun äiti tekee sitä kanssa, tosin nyt olen kieltänyt sen pontevasti koska erityisesti mun mies inhoaa sellaista. Äiti osteli meille ennen vanhaan jatkuvasti rättejä, täkkejä, tyynyjä ja muuta tarvekalua, kunnes mies palautti meidän häämatkan aikana kotiin ilmestyneet petivaatteet saatesanoilla "meidän rakkautta ei tarvitse ostaa": Äiti oli tästä toooodella marttyyrina, "kynsille lyöty" ja kieriskeli itsesäälissä kunnes mun mieskin, ehkä yksi maailman tasaisimmista ihmisistä, meni siitä mind fuckista ihan sekaisin ja pyyteli anteeksi ja oli tosi surkeana loukattuaan mun äitiä. Huoh.
Meillä on mietitty jäähyä äidin kanssa tänäkin kesänä. Erityisesti viime viikko oli aika kamala. Mutta itsellä käy joskus niin, että kun riidassa ja kireydessä tarpeeksi velloo, muuttuu homma äkkiarvaamatta yhdentekeväksi ja koko angstiin tulee ottaneeksi etäisyyttä. Nyt ollaan kommunikoitu äidin kanssa helpoista ja jokapäiväisistä aiheista ja heti kun uhkaa mennä vaarallisille vesille, vaihdan kylmästi puheenaihetta. Ja äiti saa sitten ottaa tai jättää. Ja nyt ainakin on ottanut. Saas nähdä kuinka kauan välirauha jatkuu :P
Huh kun on tämä vastaaminen jäänyt, ei ole oikein kyennyt mihinkään minkään lihaksen liikuttamista vaativaan toimintaan.
PoistaVoi näitä meidän äitejä. Sinunkin äitisi on varmaan pohjimmiltaan ihan ihana ihminen, mutta jotenkin ehkä oman maailmankuvansa ja lapsuudestaan periytyneiden asenteidensa vanki. Ja joo, iso tyttöhän hän on ja siinä mielessä täysin vastuussa sanomisistaan ja tekemisistään, mutta olen kyllä huomannut että omien vanhempieni sukupolvi, jossain 30-50-lukujen haarukassa syntyneet, ovat usein hirveän jumissa omien juttujensa kanssa ja vähän katkeria maailmalle yhdestä sun toisesta asiasta, mikä sitten purkautuu tämmöisenä kummallisena kanssakäymisenä toisten kanssa. Äitiraasut varmaan oikeasti kuvittelevat toimivansa meidän parhaaksi. Miten ihmeessä tähän pitäisi suhtautua, mikä on oikea suhde välinpitämättömyyttä, sääliä, kiukkua ja ymmärrystä?
Tällä hetkellä poika on mun vanhempien kanssa mökillä koska olen itse aika väsähtänyt, eli kiitollisuudenvelkaa kasvatellaan kovasti. Täytyy varmaan tässä lähivuodet olla aika lailla kusi sukassa ja kieli keskellä suuta, ettei mene ehkä maailman paras hoitopaikka kiinni. En ole ihan varma siitä, että jos riitaannun äitini kanssa kovasti, pystyykö äitini olemaan pojalle neutraali tunteissaan minua kohtaan. Vaikeaa se on minullekin.
Ensiksi, onnea valtavasti! Täällä tuplasairastuvalla ei ehdi tosiaan lukea kuin omaa blogia :) Ihanainen pieni syke ja muistutuksena uhkea etovuus!
VastaaPoistaLuulen, että äiti-tytär -suhteen on aina tosi spesiaaleja ja niitä räjähdysherkimpiä. Mun äiti on viisas yksihuoltaja ja olen pitänyt häntä tietyllä tapaa jalustalla tosi pitkään, koska hän on tehnyt niin ison työn reipasluonteisen tyttärensä kanssa. Mutta vasta nyt oikeasti aikuisena olen alkanut miettimään just näitä samoja kommunikaatiosta syntyviä kriisipesäkkeitä ja sitä, että ehkä minä olisin juuri tällä luonteella tarvinnut ehkä toisenlaista kannustusta kuin puutteiden vähättelyä (tiivistettynä huolimaton hutilus ja taivaanrannan maalari) ja muunlaisten asioiden tärkeinä pitämistä kuin äidin oman sinänsä turvallisen ja hyvän arvomaailman. Kai tämä tarkoittaa, että kun en ole tasainen virkamiesduunia ja loputonta valtion leipää arvostava paikalleenjämähtäjä enkä vanhanaikaisesti kotona kaikkea omasta viilistä lähtien tuunaava taituri, olen vähän sinnepäin. Äitini on aina rakastanut minua jopa liikaa, mutta sinne rivien väliin on kirjoitettu tosi paljon tätä, mitä olen alkanut vasta nyt tajuamaan. Äitini on rakastanut minut kyllä vahvaksi, mutta ei juuri sellaisena kuin itse olen parhaimmillani ja joita itse pidän tärkempinä asioina.
Saas nähdä. Näen jo nyt oman tyttäreni luonteessa(tälla tarkoitan tosi omaehtoista eikä kovin joustavaa luonnetta)ja suhtautumisessa minuun potentiaalisen mahdollisuuden melkoisiin yhteenottoihin. Jotta me emme päädy taistelupariksi, se vaatii todennäköisesti minulta tulevina vuosina jatkuvaa peiliin katsomista..
Kiitos kiitos! Tänään ja eilen on ollut hieman parempi olo, mutta kun vasta 9. viikko menossa niin ei kai tämä ihan vielä ole lopullinen valo tunnelin päässä.
PoistaMulla ei ole tyttöä mutta veikkaan, että pojan kanssa tulee olemaan välillä vaikeaa. Hän on samanlainen kuin minä olen ollut lapsena, joten ehkä hänen luonteensa jatkossakin kehittyy samoja ratoja kuin minun. Paitsi että räjähtävyyteen ja voimakastahtoisuuteen tulee miehen puolelta herkkyyttä ja melankoliaa. Melkoinen soppa ja persoonallisuus.