Parisuhteellista

Kaikkihan me tiedämme, että lapsen tulo mullistaa parisuhteen ja siinä rytäkässä pitää muistaa ottaa omaa aikaa miehenä ja vaimona ettei tuo uusi äidin tai isän rooli vie mennessään ja tuhoa parisuhdetta. Tätä miettiessä luetaan iltapäivälehdistä ja ehkä joistain blogeistakin että hei, tiesin sen kyllä mutten tehnyt asialle mitään, ja melkein tuli avioero, mutta sitten pistin palikat järjestykseen ja kävin lemmenlomalla ja nyt taas sukat pyörii jaloissa kun ollaan niin rakastuneita ja seksiäkin tekee tosi paljon mieli kolmen tunnin yöunista huolimatta.

Nämä pähkäilyt täyttävät omankin mieleni. Tiedän ja myös tunnistan tämän tilanteen elämässäni. Lapset vievät tosi paljon aikaa ja energiaa, ja heidän hyvinvointinsa on etusijalla. Jossain välissä pitäisi itse yrittää nukkua, ja muut pakolliset kotityöt kuten suihkussakäynti, ruoanlaitto, siivous yms. hoidetaan rimaa hipoen. Toisin sanoen kotona on aina epäsiistiä, ainakin johonkin entiseen elämään verrattuna, itse olen vähintään homssuinen ellen jopa suohirviön näköinen ja omat harrastukset rajoittuvat lehtien selailuun, someen ja kaikenkarvaisiin mammatapaamisiin. Ihan oikeasti en ole ollut kampaajalla puoleen vuoteen (pitkät hiukset joita ei muutenkaan värjätä -> ponnari 24/7/365), nyppinyt kulmakarvoja kuukausiin (Frida Kahlo), harrastanut ihan omaa liikuntaa melkein ikinä toistamiseen raskauduttuani tai virkistänyt aivojani jotain satunnaisia kirjoja tai ennen vauvan syntymää nautittuina teatteriesityksiä lukuun ottamatta. Vaatetus on tyyliä pelastusarmeija, paitsi että vaatteet ovat ihan omiani. Ruokavalio koostuu kaikenlaisista nopeista hiilareista kuten vaalea leipä ja pasta, suklaasta ja Pepsi Maxista. Näin karrikoiden.

Mies on itsekin todennut olevansa vähän samassa jamassa itsensä kanssa. Miehet tosin ovat siitä onnekkaita olentoja, että heistä itsensä hoitamattomuus ei loista ihan niin kauas kuin naisista, näin yleistäen sanottuna. Mutta ihan jo fyysisen hyvinvoinnin takia hänkin haluaisi tehdä suunnanmuutoksen elintavoissaan.

Niin, se parisuhde. Meillä ei ole harrastettu romanttisia kynttiläillallisia jousikvartetin säestämänä varmaan vuoteen. (Ei sillä että niitä nyt ylipäätäänkään olisi, mutta you get my point.) Toissapäivänä kyllä söimme sushia kotona, Leijonapoika oli mummolassa yötä, ja Pikkuveli makoili viltin päällä ruokapöydällä ja piereskeli kovaäänisesti syömäpuikkojen kalinan tahtiin. Meidän molempien tekisi mieli päästä jonnekin, haaveilemme yhteisesti hotelliyöstä jossain niin kaukana, ettei kotiinpaluu olisi edes teoriassa mahdollista jos lapsenvahdilta loppuvat keinot kesken. Minä haaveilen iltamenoista, kuten konserteista ja pitkistä illanvietoista hyvässä aikuisseurassa. Haluaisin kaupunkilomalle miehen kanssa kahdestaan. Haluaisin saada nukkua niin pitkään ja niin usein, että kroppa palautuisi kokonaan. Siihen ei yksi yö tai edes viikko auta. Että olisin pirteä, energinen, tehokas, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Että lihakset vetreytyisivät, väsymyksen aiheuttama sietämätön makeanhimo hellittäisi ja naamasta katoaisi kireys, harmaus ja juonteet. Jaksaisinko sitten kuntoilla, sheivata, nyppiä, meikata, föönata ja kihartaa? Ehkä. (Ja selvennyksenä siis, että mies ei tällaista minulta vaadi, vaikkakin kyllä varmaan ilahtuisi, ja minäkään en pidä em. toimenpiteitä välttämättöminä naiselle jos ei naisesta siltä tunnu. Mutta haluaisin kuitenkin itse olla ihan vimpan päälle laitettu edes joskus.)

Miten muut tekevät sen, että sotkuinen koti ja univelka eivät ole esteenä kututunnelmaan virittäytymiselle? Kuinka otetaan aikaa sille latautumiselle, jonka jälkeen voisi alkaa taas spontaanisti haluta seksiä ja keksiä miehen kanssa muitakin yhteisiä puheenaiheita kuin lapset ja kauppalistat? Kenellä on sellainen tilanne, että superenergisen kolmevuotiaan ja tissiposken vauvan saa samaan paikkaan hoitoon koko illaksi? Pienemmän yökyläilyyn on varmaan vielä matkaa, mutta iltahoito tulisi jo kai kyseeseen.

Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ohjeistaminen, pakkaaminen, valmistelu, maidon pumppaaminen, kiireinen laittautuminen ja koko pahuksen lähtösählinki oikeasti ovat muutaman vapaan tunnin väärti?

Meillä on miehen kanssa oikeasti hyvä parisuhde ja uskon että se kestää näiden vähän vähemmän romanttisten vuosien läpi jos ei horjumatta niin ainakin kaatumatta. Mutta nyt aletaan olla niin syvällä täällä lapsiperhearkipoterossa, että kohta happi loppuu. Pitäisi päästä siihen entiseen elämään, jossa ajatus kulki kirkkaasti, mihinkään ei kolottanut, rinnat eivät täyttyneet kipeästi maidosta ja jossa oli mahdollisuus tehdä spontaanisti juuri sitä mitä huvittaa. Roihuavin liekki ei ole tähän lapsiarkeen sammunut, olemme olleet yhdessä jo pitkälti toistakymmentä vuotta eli alkuhuuma on muisto vain, mutta kyllä sitä pientä perhosta mahanpohjassa oli aina silloin tällöin.

Äidin rooli on mitä ihanin ja nautin siitä, nautin suloisista lapsistani ja kyllä mammayhteisöön soluttautuminenkin on käynyt ihan kivasti. Haalarivertailut, vaatekutsut, päiväunirytmit, maitoiset harsot, kaikki tuntuu nyt kuitenkin ihan omalta. Toisin kuin mies, joka käy päivisin töissä ja toteuttaa siellä ammatillista itseään, minulla on äidin rooli jatkuvasti päällä. Ilman vauvaa en ole ollut muutamaa tuntia kauempaa pois kotoa, ja siinä ajassa on aika haastavaa päästä takaisin Itsenäisen Uranaisen moodiin. Välillä jossain kaukana tulevaisuudessa siintävä töihinpaluu tuntuu jopa pelottavalta, kun tämä äitielämä on kuitenkin tietynlaista kuplassa kellumista. Yritän ymmärtää miestä, että sillä on oikeasti aika rankkaa töissä, mutta silti lasken ne kahdeksan tuntia ilmastoidussa hiljaisessa toimistossa miehen omaksi ajaksi. Sanomista tulee yleensä juuri siitä, kun miehen pitäisi töistä tullessaan saada "rauhoittua hetki" ennen kuin hän ottaa leikki- tai kotityövastuun itselleen. Wot? Rauhoittua? Sen aikuisseurassa vietetyn päivän jälkeen?

Toisaalta elän vähän kuin sellaisessa ajattomassa höttöisessä välivaiheessa, jossa asiat vain tapahtuvat minulle ja itse korkeintaan vaihdan vaippaa ja muistan lähteä ajoissa muskariin. Että lasten kanssa tää nyt vaan on tällaista. Toisaalta tunnen aika kipeitä vihlaisuja, kun tajuan että olen juuri sellainen äiti-ihminen joksi en koskaan halunnut muuttua. Koska kaikki esikoistaan odottavat äidit taatusti vannovat että ei tämä elämä niin kovasti muutu, kyllä meillä sitä kahdenkeskistäkin aikaa riittää ja parisuhteeseen panostetaan. Joopa joo.

Perheen perustaminen on tietysti yhdenlainen satsaus parisuhteeseen, koska mikään muu tuskin hitsaa kahta ihmistä yhteen niin kovasti kuin lapset. Siinä näkee toisesta ja itsestään aika mustiakin puolia ja oppii elämään niiden kanssa ja hyväksymään toisen (ja itsensä!) melko pitkän vikalistan kanssa. Ilman lapsia samanlaista menoa tuskin kukaan katselisi pitkään. En tietenkään odota että parisuhde olisi ilman lapsia tai niiden kanssa kuin Kauniista ja rohkeista. Haluaisin vaan takaisin sen "mies ja nainen" -fiiliksen tämän "äiti ja isä" -meiningin tilalle. Ensimmäisen lapsen jälkeen tuo intohimon palauttaminen parisuhteeseen luonnistuu, ainakin meillä luonnistui, ihan hyvin, ja siitä tuloksena onkin se toinen lapsi. Mutta nyt... No, kolmatta ei meille tule! Imetys on myös asia, joka kohdallani huolehtii libidon lamaannuttamisesta. Normaalin kuukautiskierron palautuminen ja imetyksen loppuminen saavat taas kropan hyrräämään ainakin kerran kuussa. Loput pitäisikin sitten hoitaa tuon yläpään kautta, ja siinä on haastetta kerrakseen.

Joku voisi sanoa että mulla on asenneongelma, että en haluakaan hoitaa itseäni enkä parisuhdettani. Voi olla. Mutta pitääkö sen hoitamisen tuntua vastenmieliseltä? Minusta ei. Osan näistä ei-otollisista olosuhteista korjaa aika (lapset kasvavat, asuntolaina lyhenee...) mutta toki tämä itsestään huolehtiminen on ihan itsestä kiinni, ainakin ison osan aikaa. Sairastelujen yms. armoilla mennään autopilotilla tunti kerrallaan. Tuntuuko kaikista muistakin samanlaiselta?

Tällaisia pohdintoja olisi kiva lukea toisistakin blogeista, jos joku uskaltautuu avaamaan sisintään.